Viljami ”Viltsu” Lampilinna
|
| Kuva: Veera Melvasalo
Joka syksy yhtä varmasti kuin lehdet putoavat ja Turun Heinänokan partiosatamassa partiopurjealukset nousevat rannoille makaamaan kuin arktisen alueen rannoilla makoilevat mursut, kaivataan partiovaaleihin enemmän ehdokkaita. Minulla on jäänyt aktiivivuosilta erinäisiin sosiaalisen median syötteisiin lukuisia partio-organisaatioiden tilejä, joissa kissoin sekä koirin etsitään ehdokkaita partion tärkeimmiksi päätöksentekijöiksi. Tilanne ei ole ollut ennenkään kummoinen, sillä muistellessani omia ehdokkuuksiani taitaa olla niin että vastaehdokkaita oli vain kahdesti, molemmat piirihallitukseen. Suomen Partiolaiset – Finlands Scouter ry:n vaaleissa riitti vain se, että lähetti yhden sähköpostin ja osallistui vaalitoimikunnan edellyttämään ehdokashumppaan, joka kuulemani mukaan on tänä vuonna saavuttanut uusia pohjanoteerauksia. Ennen sentään riitti, kun vain kävi sopivasti vaalivuotena nukkumassa teltassa ja pystyi kirkkain silmin kertomaan vaalitentissä nukkuneensa teltassa juuri tuossa tovi sitten. Sillä sai Oikea Partiolainen -kisassa pisteitä ja ääniä satelee, eikös niin?
On kuitenkin kaksi syytä, miksi on todella sääli, ettei ehdokkaita riitä partiolaivan peräsimeen jonoksi asti. Ensimmäinen on havaintoni omasta hallitusurastani. Kun kilpailua ei ole edes alkajaisiksi ja kun partiossa nyt lähtökohtaisesti saa tehdä vähän mitä huvittaa ja miten paljon huvittaa, niin on todella helppoa perustella itselleen miksi jokin asia kaipaa ihan hirvittävästi huomiota ja toinen asia taas ei niinkään. Tai miten ikävät asiat voi sopivasti jättää taakseen ja etsiä uusia mukavia juttuja, tai sitten siirtyä taktiseen radiohiljaisuuteen, kun nyt ei oikein jaksa. Väitän, että aito kilpailu paikasta auringossa johtaa motivoituneempiin luottamushenkilöihin (nämä ovat
niitä oikeita luottiksia, muut ovat vapaaehtoisia) ja järjestön strategian ja muiden linjausten terävämpään seuraamiseen sekä toimeenpanoon.
Toinen syy on inhimillisempi. Vaaleissa tuppaa menestymään vakuuttavammat, puheliaammat, sosiaalisesti lahjakkaammat ja sen sellaiset. Ainakin jos vaaleissa jotain oikeaa demokratiaa harjoitetaan eikä salaisissa kabineteissa koko delegaatiota velvoittavia äänestyspäätöksiä, joita itse ansiokkaasti kavahdin. Myönnettäköön tässä yhteydessä, että se olin minä, joka äänesti partioneuvoston puheenjohtajan vaaleissa tyhjää vuoden 2008 Rovaniemen jäsenkokouksessa. Se oli enemmän nuoren vihaisen miehen protestia annettuja äänestysohjeita vastaan kuin oman piirin ehdokasta, ilokseni myöhemmin elämässään varsin menestynyttä armoitettua hopeasusi Jukka Tulivuorta vastaan. Mutta takaisin asiaan: Olen edelleen hämmästynyt, kun työelämässä ihmiset oikeasti tekevät asioita, joita heille antaa tehtäväksi. Partiossa näin ei suinkaan ollut ja ehdin siihen jo tottua. Siksi partion johtopaikoilla olijoilta kaivataan ihan pirunmoista sosiaalista pelisilmää ja kykyä vaikuttaa yksilötasolla, kun kaikki, jotka siellä linjaorganisaatiossa ovat mukana ovat siellä omasta vapaasta tahdostaan. Ja näin uskon partiovaalien kamppailutilanteen tuottavan meille paremmin tehtävistään selviäviä jäseniä hallitukseen sekä puheenjohtajistoon. Sori vaan kaikille meille introverteille, mutta ainahan voitte feikata!
Jaa artikkeli somessa:
Vastaa